Viinapiru, se viekas pentele, voi turmella aikuisten miesten metsäretken ellei ryhdytä erikoistoimiin...

Oli ensimmäinen kirpeä pakkaspäivä, ja oltiin miesporukalla retkellä.  Juuri oli saatu puolijoukkueteltta pystyyn ja kaminassa oli ensimmäiset klapit palamassa.  Puita hakattiin lisää, kuljeskeltiin läheisen karpalosuon pitkospuilla, juteltiin mukavia ja joku kierteli läheisiä lampia hienojen luontokuvien toivossa.
     Eräs mies, jonka ei olisi toivottu sitä tekevän, oli tuonut mukaansa pullon kirkasta.  Ei siinä muuten mitään, oli sitä monella muullakin.  Mutta tuolla miehellä oli ikävä tapa ottaa liikaa ja ryhtyä puheillaan ja olemisellaan häiritsemään yleistä leppoisaa tunnelmaa.  Ja nyt tämä talven ensi retki oli kääntymässä hieman ikävälle tolalleen, ennenkuin oli edes alkanut.

     Joku mietti jo poislähtöä ja ne joilla viinaa oli, lähettivät omat pullonsa erään päivävierailijan mukana pois.  Sillä nyt oli ainoa mahdollisuus se, että paikalla olisi vain yksi juopunut.

     Pieni kävelyretki tehtiin lähes koko porukan voimin, kipinämikko vain jäi teltalle päivävieraiden kanssa tulia pitämään.  Talvinen päivä oli upea ja kävelyretkeltä palattiin teltoille vasta hämärän jo koittaessa.  Sitten asetuttiin iltaa viettämään telttaan.  Olo oli kodikas, kamina lämmitti ja muutama öljylamppu loi mukavaa valoa.
- Missä mun viinapullo on!  Kuka sen on vienyt!

     Pulloa etsittiin puolisen tuntia kaikkialta.  Ei löytynyt.  Pullon omistaja oli myrtyneenä, yritti sitten leppoisasti myönnellä, että olihan se parempi, että hän olisi ilman viinaa.  Myönsi hieman vastahakoisesti aiheuttamansa ongelmat.
- Hei!  Tuollahan se on!      
Joku valaisi lampulla lammen jäälle.  Ja siellä, keskellä jäätä, kiilteli kirkas pullo kyljellään.  Ohuessa lumessa näkyi jopa jäljet, joita myöten se oli tarkalla otteella liu'utettu tarkalleen lammen keskelle.  Jää todettiin yksimielisesti liian heikoksi edes kevyimmän retkeläisistä kuljettavaksi, millään seipäällä tai narusysteemillä ei ylettyisi.
- No, siinäpäs vain on kekseliäs tapa piilottaa pullo!
- No, kyllä vain on.  Sitä ei moni keksisi.   - Ei, ei.  Myöntelivät ihmiset.
Ja ne muutamat, jotka hänet tunsivat, katselivat Koiranleuan suuntaan.  Mutta tämä ei edes näyttänyt aavistavan, että joku voisi häntä epäillä.

     Pullon omistaja katseli hetken paikallaolijoita, yritti hetken arvella tekijää, mutta kohta jo nauroi kepposelle  täydestä sydämestään.   Nyt oli ongelma ohi ja retkestä tuli ikimuistoinen.  Teltassa klistettiin hunajateella ja kertoiltiin mitä parhaimpia juttuja.  Muisto tästä retkestä jäi elämään.

Aamulla huikaisevan kauniissa pakkassäässä pullo käytiin hakemassa jäältä.  Retki päättyi sikälikin onnellisesti, että Koiranleuka, kotiinsa päästyään löysi repustaan tuon pullon.  Ja lisäksi Pepsiä, sitruunan ja pienen lasitölkin punaisia kirsikoita sokeriliemessä.  Sillä Koiranleuka oli kuin olikin kovin perso pitkille, yksinäisille juopotteluhetkille, jotka sisälsivät runsaasti lukemista ja tyhjiä papereita, jotka täyttyisivät ikimuistoisista retkikertomuksista.  Eikä hän saanut koskaan selville, kuka oli nuo tavarat laittanut hänen reppuunsa.