Nuotiokahvit lammen rannalla.

Nuotiopaikka oli kivinen rinki, jonka vierellä oli pari joltisessakin kunnossa olevaa parrua penkkeinä.  Tällaisiahan nämä ovat kaikkialla.

Hän oli jo illalla pilkkonut pari puuta pieniksi säleiksi ja olipa hän tuonut mukanaan kaupungista myös pienen nipun sytykkeitä; kuivasta koivuhalosta tehtyä pientä tikkua.  Kaupungissa ollessaan hän oli monta kertaa tuntenut olonsa hyväksi ajatellessaan tuota pientä polttoainevarastoa rinkan sivutaskussa.   Nuotion sytyttämisessä hänellä ei siis nyt ollut ongelmaa.  Ja nuotion vieressä oli valmiina myös pari osittain pilkottua kantoa, hieman päältä kastunutta, mutta niiden sisuksista saisi hyvää polttopuuta.

Hän kävi hakemassa lammesta vettä, huuhteli pannusta porot, haki lisää vettä ja pesi vielä kahvipannun kannen.   Mukana hänellä oli tällä kertaa tuo tasapohjainen uusi retkipannu, jonka piti olla täynnä vettä, ettei se keikahtaisi kyljelleen.  Siinä oli taas joku insinöörinplanttu ollut pannua suunnittelemassa.  Hänelle tuo pannu sopi nyt, retkitavaroiden piti olla kevyet. Toisaalta pannun oli oltava tuollainen tasapohjainen, että se puolestaan mahtuisi retkikattilan sisälle.  Oikea nuotiopannu olisi tietenkin sellainen iso, musta ja nokinen, pyöreä kaikilta puoliltaan.  Ja se roikkuisi tyylikkäästi repun ulkopuolella.

 Nuotiolle oli joku tuonut betoniraudasta tehdyn orren, hän pujotti pannun siihen ja asetteli palavia puita niin, että liekit osuivat juuri pannun pohjaan.
   Hän jäi mietteliäänä katsomaan kuinka liekit tavoittelivat pannun pohjaa;  Pannu saisi nyt nokea kylkeensä; kotimatkalle se pitäisi sitten pakata johonkin paperiin ja pussiin.
   Ja liekkien katselu oli aina yhtä lumoavaa.  Omituista muuten, että se ei satuta silmiä.  Vaikka nuotion valo on niin kirkas, niin sitä voi katsoa vaikka kuinka kauan.  Liekillä on voimaa lämmittää, mutta sen valaisuvoima on heikompi.

Veden kiehumisen kuuli kuin hiljaisena, kaukaisena rummutuksena.  Hän lisäsi porot ja lämmitti vielä pannua hiukan.  Kuppi oli kivellä, lähellä nuotiota lämpiämässä.
Ja kun kahvi valui pannun nokasta kuppiin, mustana, voimakkaana, ja nuotion lämpö tuntui voimakkaammin, kun hän oli kumartuneena lähemmäksi nuotiota; niin siinä oli elo mallillaan.  Savu välillä hieman kiersi silmiin ja sekin oli niin tutun mukavaa.  Hän istui penkille ja joi hitaasti, pienin siemauksin.

Jospa olisi saanut olla paikalla silloin, kun ihmisen suku ensimmäisen kerran saapui tulen ääreen ja kesytti sen itselleen palvelijaksi.  Hän oli usein yrittänyt kuvitella, millaista se oli ollut, oli jopa yrittänyt kirjoittaakin siitä.  Hän kaatoi itselleen toisen kupillisen ja istui taas penkille.  Joku uusi ajatus tuli hänen mieleensä;  ensimmäiset ihmiset; ihmissuvun alku; metsän reunassa kiiluivat villikoirien silmät, mutta ihmiset olivat koolla tulensa äärellä.  Ensimmäisen tulen!
Ja siitä pitäen, JOKA IKINEN PÄIVÄ!  Ihmisen suku oli pitänyt nuotioitaan yllä joka ikinen päivä.  Ensimmäisenä yönä oli yksi nuotio.  Seuraava yönä ehkä jo kolme!  Ehkä ensimmäisestä nuotiosta oli viety palava puu toiseen ja kolmanteen nuotioon.  Ja sitten...

Hän kaatoi vielä lisää kahvia.  Hän nousi kiihdyksissään nuotion vierelle kävelemään.
Nämä tulet eivät koskaan sammuisi!   Hän tunsi pienen väristyksen niskassaan ja hartioissaan.
Sitten taas uusi ajatus; Olisiko jossakin päin maailmaa palamassa vielä se ensimmäinen liekki, joka olisi siirtynyt nuotiosta toiseen, ajasta toiseen, ihmiseltä toiselle...
Hän lisäsi puuta nuotioon ja istuutui taas tulen ääreen.  Illalla hän kirjoittaisi Nuotioloitsun.

Miehen koura

Hän oli suon laidalta ottanut lyhyen seipään, jolla pystyi tunnustelemaan sulakohtia.  Kun hän sulki kouransa seipään ympärille, hän muisti, kuinka oli muutamaa kuukautta aikaisemmin eräässä kämpässä sanonut uudelle tuttavalle käsipäivät.

     Ja tällä miehellä oli ollut niin vahvat ja isot kourat, ettei hän muistanut koskaan aikaisemmin sellaisia nähneensä.  Eivätkä sellaiset kourat varmaan entisaikaan olleet mitenkään erikoista maaseudulla.  Siellä ihmiset todella käyttivät käsiään; kantoivat puita, sahasivat, käyttelivät kirvestä, olivat jatkuvasti jossakin työntouhussa.  Ja nimenomaan sellaisessa työssä, joka vaati voimia.  Ja niissä töissä kroppa kehittyi jo pienestä pitäen.

     Tämä mies oli ollut jostakin kunnasta Helsingistä länteen, retki-ihmisiä, ja varmaan oli jonkinlaisia puutöitä tehnyt.  Ei tullut kysyttyä.  Ja puristus oli ollut ystävällinen, mies vaatimaton ja rauhallinen.  Hän oli ollut varmaan 60-70 vuotias.  Niitä miehiä, joissa ikä ja ulkonaolo näkyivät.  Mies oli tainnut silloin enimmäkseen puhua ja ihmetellä tuttujaan, joita ei enää kämpällä näkynyt.

     Ja entisaikaan merimiehillä oli varmaan myös ollut tuollaiset kourat.  Ei laivan mastoissa muuten olisi pärjännyt.  Ja merimiehet olivat varmaan myös tuollaisia lyhyitä ja vahvarakenteisia.

     Ei nykyajan kaupunkilaisilla ollut tarvetta tuollaisiin kouriin.  Miehen kouriin.  Se kehitys oli tapahtunut puolentoista sukupolven aikana.  Ei olisi naisista enää ämpärivesien kantoon tai avantopyykkiin eikä miehistä metsätöihin.  

     Ja hän itse; hoikka poika.  Itse hän klapinsa pilkkoi vaikka harvoin puita kaatoi, itse piti kirvesvartta.  Hän korvasi voiman jäntevyydellä.  Ja hyvin hänen kouransa kirvesvarteen sopi.
Mutta mahtoivat ne kirvesvarretkin olla nyt sovitettu näiden uusien käsimittojen mukaan.

Kun suo saa syksyllä ensimmäisen kerran jääkuoren

Oviaukosta näkyi kaistale hieman valoisampaa ulkoilmaa.  Sumuseinämä ajelehti hitaasti lammen yllä.

Hän asetti kengät valmiiksi louteen ulkopuolelle, ähelsi retkipuvun päälleen, otti nurkasta taskuihinsa pikkutavarat.  Lattiakangas tuntui siellä hieman kostealta.  Hän työnsi pipon tiukemmin niskaansa.
Sitten hän kääntyi toistepäin ja pujotti kengät jalkaansa, louteessa se oli paljon helpompaa kuin matalassa teltassa.  Tässä mahtui vieläpä polvillaan olemaan, maa tosin tuntui aika kylmältä.

Kaikkialla kropassa tuntui yön jäljiltä vielä pieni kosteus ja viileys.

Sitten hän jo seisoi ulkona.  Tunne oli huumaavan hieno.  Seistä vain tässä.  Yksin.  Hiljaisuudessa.  Mäntyjen keskellä, lammen rannalla.  Tähän hetkeen kun voisi aina halutessaan palata...

Sitten hän käveli suolle; olisiko se jo jäätynyt...  ei ollut.  Ei edes kuuran peitossa!  Hän oli pettynyt.  Hän oli odottanut tuota huumaavaa, tuttua tunnetta, kun ensi kerran saisi tuntea jäätyneen maan kenkiensä alla.  Sitä viiimeistä hetkeä, jolloin talven kuori vielä nipinnapin murtuisi saappaan alla.    Mutta ei.  Sitä ei nyt ollut.  Osuisiko hän enää koskaan juuri sellaisena hetkenä suolle?

Nyt, juuri tässä, ei siis oltu talven selkeällä ja tuntuvalla rajaviivalla.

Metsä oli hiljainen.  Ei yhtään lintua liikkeellä.

Lammen rannalla hän seisoi vielä  pitkään monessa eri paikassa.  Oli uskomattoman rauhallista.  Myös omassa mielessä ja olemisessa.

Lampi oli jäässä tiiviisti, mutta lunta, talvenvaltaa, ei vielä yltänyt muualle.  Jää heijastui mustana ja kiiltävänä, kun päivänkajastuksen ensimmäiset säteet näkyivät heikosti mäntyjen runkojen takaa.

Oli outoa huomata, että teltassa nukkuminen oli vuosien myötä tullut vaikeammaksi.

Seuraava herääminen, puoli kahdeksalta oli jo paljon helpompi. Louteessaan korpilammen rannalla hänen tietoisuuteensa rävähti heti iloisuus tästä hetkestä; nyt oli asiat niinkuin pitikin. Kylläpä tuntui nyt mielessä hyvältä. Tämä oli oikea paikka ja oleminen hänelle.

Tosin kroppa vaati hieman huomiota, sillä eipä mies nyt enää "ampaise ylös vuoteeltaan". Piti asetella itseään, monella tapaa korjata olemisessaan jotakin kohtaa. Eikä sitä oikeastaan ollut kiire minnekään. Parempi ensin kaikessa rauhassa vartin verran kipristellä makuupussissa ja samalla hengittää oviaukosta raikasta aamuilmaa.

Sitten hän asettui kyljelleen, katseli lampea ja oli pitkään ajatuksettomassa tilassa. Lammen rannalla oli suopursua, pieni laakea kallio ja kallion reunuksilla mäntyjä. Hänen louteensa oli kallion takana männikössä, missä oli muutama tasainen kohta.
Valon määrä lisääntyi vähitellen.
Ilma oli tyyni, pakkasta oli varmaan nyt pari astetta iltaista enemmän.

Hän loikoili vielä vartin verran, muisteli mukavia ja naureskeli hieman itselleen; kuinka oli tällekin reissulle lähtenyt niin hätäisesti ja puutteellisin varustein. Kotona  hän oli  vain työntänyt reppuun pari isoa pussakkaa aikaisemmilta reissuilta jääneitä ruokia. Bussissakin oli pitänyt kahta muovikassia kantaa kun eivät ostokset enään olleet reppuun mahtuneet.

Lopulta mieleen syntyi pieni tunnusteleva ajatus.... Josko tästä nousisi... Muutaman epäröinnin jälkeen ajatus kasvoi nopeasti valmiiksi teoksi.

Kengät jalkaan ja ulos. Sillä äkkiä oli mieli läheiselle suolle; olisiko siellä jo talven ensi kouraisu käynyt puraisemessa mukavan jäisen pinnan kulkijan poljettavaksi.

Koiranleuan tulilla on nyt käynyt mukavia ihmisiä

Hän pitää ihmisistä, mukavista sellaisista.  Mutta voi, kun on joskus hankala olo, jos on porukka sellaista...No...  vähän turhantärkeätä.  Mutta oikeat ihmiset.  Se väki, joka tulee lähelle tulta.  Se on mukavaa.  Sillä toki jekuntekijä ja leukojenaukoja ajoittain, vaikka erakko onkin, viihtyy ihmisten lähellä.  Eritoten silloin jos on jo mielessä valmiina joku jekku.

Mutta tekeekö bloggeri nyt jekkua hänelle?  Kävijälaskuri on jumahtanut osoittamaan 23!  Onko vahtikoira nukahtanut portin pieleen?  Kuuluisihan sen haukahtaa jokaisen kävijän jälkeen merkiksi... Pitääkö laskuri asentaa uusiksi?  Jätetäänkö vahtikoira ilman aamumakkaraa?  Tuotapa nyt täytyy seurata?  

Ja jospa tulijat tähän nyt merkkaisivat puumerkkinsä kuin kämppäkirjaan.

Ja silittäisivät ohimennessä vahtikoiraa.

Virratkoon virtsa vuolaana Helsingissä, kuohukoon elämän nesteet vapaana ja puhdistukoon sielut ja kehot myrkyistä...

Hän heräsi äkisti hankalaan oloon.  Kroppa oli läpeensä puutunut, kauhea kusihätä ja suussa maistui jotakin pahaa.  Louteen vetoketjun sai auki vain nurkasta, hän työnsi päänsä ulos ja syljeskeli, huuhteli suunsa kunnolla.  Makuupussista ei ollut yöllä mukava nousta ulos, ja siksi oli mukana pieni kusikippo.  Hän kurottui tyhjentämään kipon mahdollisimman kauaksi louteen kulmalle.

Oli pimeää.  Pakkasta ehkä pari astetta.  Hän yritti katsella lammen suuntaan, mutta ei nähnyt sieltä valonvälhdystäkään.  Hän vääntäytyi makuupussissaan vatsalleen ja jäi pää ulkopuolella kuuntelemaan metsää.  Ei äännähdystäkään mistään.   Hän katsoi suu auki, lumouksen vallassa tätä hiljaisuutta, melkein unohti hengittää ihmetellessään...  Hän unohti hetkessä huonon olonsa.  Miksi ihmeessä hän oli luuhannut kuukausikaupalla stadissa...

     Hankala olo helpottui vähitellen.  Tiesi hän hyvin, mistä se oli tullut.  Suolaista makkaraa ja kahvia.  Eikä pitkällä kaupunki- ja bussimatkalla ollut uskaltanut juoda kun tiesi, että missään ei ollut vessaa.  Helsinki, sen keskusta, oli aina ollut hänelle ennenkaikkea paikka, jossa ei voinut kusta.  Ja kaikki Helsinkiläiset näyttävät aina sellaiselta, kuin heillä olisi kauhea kiire jonnekin.  Luultavasti kotiin kuselle.

Hän joi hiljalleen, pieninä siemauksina mukillisen vettä.

     Nesteet.  Elämän nesteet.  Virratkaa vapaana.  Tuokaa ravintoa, viekää kuonat pois.  Puhdistakaa minut, ja uudistakaa.  Ja virratkoon virtsa vuolaana Helsingissä ja kantakoon viestini Rakennusviraston ja kaupunginhallituksen suunnittelupöydälle.  Ja suokoon metsäsuomalaisten ylin Jumala ja kaikki metsän pikkutontut kestävyyttä kaikille nivelvaivaisille helsinkiläisille.  Veskejä laduille, kaduille, poluille ja toreille, Perkele!
Sen projektin saisi ehkä käyntiin niin, että kaupungin hallitsijoilta poistettaisiin sisävessat siihen asti, että he järjestäisivät alamaisilleen kunnolliset ulkovessat.  Joo.  Niin se toimisi.  Mikään muu ei tehoaisi.

Yö oli pimeimmillään.  Hän sulki louteen vetoketjun, sulki makuupussinsa, sulki silmänsä.  Onneksi hän ei ollut hikoillut ja tarkeni siis nyt huonossakin makuupussissa.  Aamuun oli vielä pitkä matka.      Uni tuli  nyt hieman hitaammin, mutta tuli kumminkin.

Viinapiru, se viekas pentele, voi turmella aikuisten miesten metsäretken ellei ryhdytä erikoistoimiin...

Oli ensimmäinen kirpeä pakkaspäivä, ja oltiin miesporukalla retkellä.  Juuri oli saatu puolijoukkueteltta pystyyn ja kaminassa oli ensimmäiset klapit palamassa.  Puita hakattiin lisää, kuljeskeltiin läheisen karpalosuon pitkospuilla, juteltiin mukavia ja joku kierteli läheisiä lampia hienojen luontokuvien toivossa.
     Eräs mies, jonka ei olisi toivottu sitä tekevän, oli tuonut mukaansa pullon kirkasta.  Ei siinä muuten mitään, oli sitä monella muullakin.  Mutta tuolla miehellä oli ikävä tapa ottaa liikaa ja ryhtyä puheillaan ja olemisellaan häiritsemään yleistä leppoisaa tunnelmaa.  Ja nyt tämä talven ensi retki oli kääntymässä hieman ikävälle tolalleen, ennenkuin oli edes alkanut.

     Joku mietti jo poislähtöä ja ne joilla viinaa oli, lähettivät omat pullonsa erään päivävierailijan mukana pois.  Sillä nyt oli ainoa mahdollisuus se, että paikalla olisi vain yksi juopunut.

     Pieni kävelyretki tehtiin lähes koko porukan voimin, kipinämikko vain jäi teltalle päivävieraiden kanssa tulia pitämään.  Talvinen päivä oli upea ja kävelyretkeltä palattiin teltoille vasta hämärän jo koittaessa.  Sitten asetuttiin iltaa viettämään telttaan.  Olo oli kodikas, kamina lämmitti ja muutama öljylamppu loi mukavaa valoa.
- Missä mun viinapullo on!  Kuka sen on vienyt!

     Pulloa etsittiin puolisen tuntia kaikkialta.  Ei löytynyt.  Pullon omistaja oli myrtyneenä, yritti sitten leppoisasti myönnellä, että olihan se parempi, että hän olisi ilman viinaa.  Myönsi hieman vastahakoisesti aiheuttamansa ongelmat.
- Hei!  Tuollahan se on!      
Joku valaisi lampulla lammen jäälle.  Ja siellä, keskellä jäätä, kiilteli kirkas pullo kyljellään.  Ohuessa lumessa näkyi jopa jäljet, joita myöten se oli tarkalla otteella liu'utettu tarkalleen lammen keskelle.  Jää todettiin yksimielisesti liian heikoksi edes kevyimmän retkeläisistä kuljettavaksi, millään seipäällä tai narusysteemillä ei ylettyisi.
- No, siinäpäs vain on kekseliäs tapa piilottaa pullo!
- No, kyllä vain on.  Sitä ei moni keksisi.   - Ei, ei.  Myöntelivät ihmiset.
Ja ne muutamat, jotka hänet tunsivat, katselivat Koiranleuan suuntaan.  Mutta tämä ei edes näyttänyt aavistavan, että joku voisi häntä epäillä.

     Pullon omistaja katseli hetken paikallaolijoita, yritti hetken arvella tekijää, mutta kohta jo nauroi kepposelle  täydestä sydämestään.   Nyt oli ongelma ohi ja retkestä tuli ikimuistoinen.  Teltassa klistettiin hunajateella ja kertoiltiin mitä parhaimpia juttuja.  Muisto tästä retkestä jäi elämään.

Aamulla huikaisevan kauniissa pakkassäässä pullo käytiin hakemassa jäältä.  Retki päättyi sikälikin onnellisesti, että Koiranleuka, kotiinsa päästyään löysi repustaan tuon pullon.  Ja lisäksi Pepsiä, sitruunan ja pienen lasitölkin punaisia kirsikoita sokeriliemessä.  Sillä Koiranleuka oli kuin olikin kovin perso pitkille, yksinäisille juopotteluhetkille, jotka sisälsivät runsaasti lukemista ja tyhjiä papereita, jotka täyttyisivät ikimuistoisista retkikertomuksista.  Eikä hän saanut koskaan selville, kuka oli nuo tavarat laittanut hänen reppuunsa.

Puolenyön hetki jäi jo taakse... Oli aika ryhtyä yöpuuhiin. Suojaan yön kylmyydeltä ja kosteudelta. Pimeydestä toiseen pimeyteen.

Nuotio oli jo sammunut.  Koiranleuka loi viimeisen katseen lammelle, jonka pinta vain himmeästi kajasti.  Kuu oli kaukana taivaanrannassa, raskas pilvimatto peitti yötaivaan.  Edes öljylamppua hän ei ollut muistanut sytyttää.  Pimeässä hän haparoi puoli-louteelle.  Hän heittäytyi makuulleen, mutta työnsi vielä päänsä ulos oviaukosta.  Antoi takaraivonsa levätä kanervikossa.  Hän tunsi maan kosteuden ja kylmyyden.  Ylhäällä, mäntyjen lomasta hän oli näkevinään tähtien himmeän kajon.

     Ja äkkiä hän muisti lukemansa kirjan; Lennart Meri, Hopeanvalkea.  Siinä sanottiin jotakin.... että entisaikaan kotapuu asetettiin vinoon, kohti Pohjantähteä.  Siitä sai nimensä joku....Joku, joka asetettiin aluksi osoittamaan Pohjantähteen...  siitäkö syntyi Joulukuusi?
     Hän tunsi unen valtaavan mielensä ja vetäytyi suojaan.   Korjasi louteen salkoa... No olihan sekin vinossa johonkin suuntaan... minne lie näyttämässä.


     Himmeä tähti kaukana tuikkaa,               jäätyneen lammen rannalta huikkaa,
     huulille kuksan nostaa ja juo,                 täytenä kipponsa louteelle tuo. 


     Raivonsa takaisen mättääseen painaa,   tähtien valot hehkunsa lainaa
     Oppaaksi sielulle unien tiellä                Hyvä on jätkän kulkea siellä


     Lammella loude tähtien alla,                 pakkasta yöllä, aamulla halla.  
     Puiden taitse jo valoa hiipi                   oksalla räpsyi linnun siipi. 



Mies käpertyi makuupussinsa pohjalle ja yritti kerätä lämpöä.  Kengät ja retkipuku olivat päänalusena.  Vielä oli joku muhkurainen kohta alla, sitä piti asetella.  Sitten viimeinen pidättynyt huokaisu.   Silmäluomissa viipyi vielä kuin kipinä, kaukaisen tähden loiste.
                                                   Uni vyöryi päälle kuin tumma pilvi.
.
http://runoruno.vuodatus.net/blog/2735901/187-haaste/    AIHE: täällä Pohjantähden alla.
.

Nuotio Hiljaisuus Nokinen kahvipannu Lammen tyyni pinta

Ja nuotion ympärillä oli nättejä, suht tasakokoisia kiviä, jotka eivät vielä olleet mustuneet rumiksi.  Koiranleuka oli vienyt aina tuhkat pois siitä, joten sen pohja ei päässyt liiaksi kohoilemaan.  Nuotion molemmin puolin oli maahan isketty kaksi pientä paalua, joihin orsi, pätkä betonirautaa, oli istutettu.

Ja siinä orressa kiikkui nokinen kahvipannu, jonka nokka sylki jo hieman kuohua.
Sai se sylkeä kuohuaan kolmannenkin kerran, ennenkuin hän nosti sen kivelle odottelemaan.

Itse hän käveli lammen rannalle.  Seisoi, katseli, odotteli.  Jospa syntyisi jokin uusi tunne tai ajatus.  Rauhallisuus joka tapauksessa oli mielen jo täyttänyt.

Kolmas päivä puhumatta sanaakaan.  Olikohan sitä kokonaan menettänyt jo äänensä?

Hetken päästä hän palasi nuotion ääreen.  Kaatoi kuksaan mustaa kahvia ja sekaan viimeisillään olevaa kermaa.   Istui kaatuneelle kelopuulle lähelle nuotiota ja joi.  Tuijotus tuleen lumosi miehen pitkäksi aikaa.  On kuin siellä olisi ollut kokonainen maailma...  Ja niinhän siellä olikin.

Nuotio ja mies, tyyni lampi.  Ja mies siellä istumassa, päivän kulkua seuraamassa.
Ja päivähän oli jo kallistumassa iltaan.  Aurinko jo kosketteli puiden latvoja.
Olipa mukava ja hyvä olla.  Ajatukset kallistuivat taas, kuten aika usein, hyvän puolelle.  Mies hymyili. Välistä jopa oikein hykerryttävä nauru nousi mieleen.  Koituisi näistäkin yksinäisistä hetkistä mukavia jutustelunaiheita.  Sillä koiraksi hän oli välistä aika seurallinen ihminen.

Koiranleuka

Ja mistä olikaan ihminen paiskannut ihmiselle tuon nimen.
Se louskuttaa.  Se vääntää suuta, aukoo kitaansa.
Se haukkuu.  Mutta ei se pure.

Viattoman luontokappaleen nimi on annettu ihmiselle.

Ja onhan se koiranleuka tarkka kuin koira konsanaan.  Se katsoo ja se näkee ja kohta sanoo.
Ja iloisia se louskuttaa.  Ja on sitä mukava kuunnella.    Ei se joutavanpäiväistä !

Ja sanat osuvat kuin koiran puraisu paistiin.
Näiltä tulilta Koiranleuan puraisut ja lousksutukset kantautuvat minne kantautuvat.

Koiranleuka istuu nuotiolla ja ryhtyy louskuttamaan

Se alkoi.
Se oli pitkään istunut kaupungissa neljän seinän ja kahden katon välissä ja sisällä.

Ei istunut enää.  Nyt se oli nuotiolla.
Savu kiersi ja tunki silmiin, mutta mies, Koiranleuka, oli nyt onnellinen.

Palelsi kehoa, palelsi ruumista ja viimeisen puronylityksen jäljiltä toinen sukkakin oli märkänä.
Mutta ei palellut sielua, joka hyrisi iloaan ja  autuuttaan.

Tuli paloi nuotiossa ja lämmittti sielua.  Sukat olivat kuivumassa puunkarahkalla lähellä tulta.

Ja vaikka olikin nyt kaupunkilainen luonnossa, niin, olihan tänne kuitenkin tultu.
Tuuli humisi, ja nuotio ikäänkuin rupatteli sekin hiljaisella äänellä jostakin.
Ja mies kuunteli.