Nuotiopaikka oli kivinen rinki, jonka vierellä oli pari joltisessakin kunnossa olevaa parrua penkkeinä. Tällaisiahan nämä ovat kaikkialla.
Hän oli jo illalla pilkkonut pari puuta pieniksi säleiksi ja olipa hän tuonut mukanaan kaupungista myös pienen nipun sytykkeitä; kuivasta koivuhalosta tehtyä pientä tikkua. Kaupungissa ollessaan hän oli monta kertaa tuntenut olonsa hyväksi ajatellessaan tuota pientä polttoainevarastoa rinkan sivutaskussa. Nuotion sytyttämisessä hänellä ei siis nyt ollut ongelmaa. Ja nuotion vieressä oli valmiina myös pari osittain pilkottua kantoa, hieman päältä kastunutta, mutta niiden sisuksista saisi hyvää polttopuuta.
Hän kävi hakemassa lammesta vettä, huuhteli pannusta porot, haki lisää vettä ja pesi vielä kahvipannun kannen. Mukana hänellä oli tällä kertaa tuo tasapohjainen uusi retkipannu, jonka piti olla täynnä vettä, ettei se keikahtaisi kyljelleen. Siinä oli taas joku insinöörinplanttu ollut pannua suunnittelemassa. Hänelle tuo pannu sopi nyt, retkitavaroiden piti olla kevyet. Toisaalta pannun oli oltava tuollainen tasapohjainen, että se puolestaan mahtuisi retkikattilan sisälle. Oikea nuotiopannu olisi tietenkin sellainen iso, musta ja nokinen, pyöreä kaikilta puoliltaan. Ja se roikkuisi tyylikkäästi repun ulkopuolella.
Nuotiolle oli joku tuonut betoniraudasta tehdyn orren, hän pujotti pannun siihen ja asetteli palavia puita niin, että liekit osuivat juuri pannun pohjaan.
Hän jäi mietteliäänä katsomaan kuinka liekit tavoittelivat pannun pohjaa; Pannu saisi nyt nokea kylkeensä; kotimatkalle se pitäisi sitten pakata johonkin paperiin ja pussiin.
Ja liekkien katselu oli aina yhtä lumoavaa. Omituista muuten, että se ei satuta silmiä. Vaikka nuotion valo on niin kirkas, niin sitä voi katsoa vaikka kuinka kauan. Liekillä on voimaa lämmittää, mutta sen valaisuvoima on heikompi.
Veden kiehumisen kuuli kuin hiljaisena, kaukaisena rummutuksena. Hän lisäsi porot ja lämmitti vielä pannua hiukan. Kuppi oli kivellä, lähellä nuotiota lämpiämässä.
Ja kun kahvi valui pannun nokasta kuppiin, mustana, voimakkaana, ja nuotion lämpö tuntui voimakkaammin, kun hän oli kumartuneena lähemmäksi nuotiota; niin siinä oli elo mallillaan. Savu välillä hieman kiersi silmiin ja sekin oli niin tutun mukavaa. Hän istui penkille ja joi hitaasti, pienin siemauksin.
Jospa olisi saanut olla paikalla silloin, kun ihmisen suku ensimmäisen kerran saapui tulen ääreen ja kesytti sen itselleen palvelijaksi. Hän oli usein yrittänyt kuvitella, millaista se oli ollut, oli jopa yrittänyt kirjoittaakin siitä. Hän kaatoi itselleen toisen kupillisen ja istui taas penkille. Joku uusi ajatus tuli hänen mieleensä; ensimmäiset ihmiset; ihmissuvun alku; metsän reunassa kiiluivat villikoirien silmät, mutta ihmiset olivat koolla tulensa äärellä. Ensimmäisen tulen!
Ja siitä pitäen, JOKA IKINEN PÄIVÄ! Ihmisen suku oli pitänyt nuotioitaan yllä joka ikinen päivä. Ensimmäisenä yönä oli yksi nuotio. Seuraava yönä ehkä jo kolme! Ehkä ensimmäisestä nuotiosta oli viety palava puu toiseen ja kolmanteen nuotioon. Ja sitten...
Hän kaatoi vielä lisää kahvia. Hän nousi kiihdyksissään nuotion vierelle kävelemään.
Nämä tulet eivät koskaan sammuisi! Hän tunsi pienen väristyksen niskassaan ja hartioissaan.
Sitten taas uusi ajatus; Olisiko jossakin päin maailmaa palamassa vielä se ensimmäinen liekki, joka olisi siirtynyt nuotiosta toiseen, ajasta toiseen, ihmiseltä toiselle...
Hän lisäsi puuta nuotioon ja istuutui taas tulen ääreen. Illalla hän kirjoittaisi Nuotioloitsun.
Ei kommentteja:
Uudet kommentit eivät ole sallittuja.