Oviaukosta näkyi kaistale hieman valoisampaa ulkoilmaa. Sumuseinämä ajelehti hitaasti lammen yllä.
Hän asetti kengät valmiiksi louteen ulkopuolelle, ähelsi retkipuvun päälleen, otti nurkasta taskuihinsa pikkutavarat. Lattiakangas tuntui siellä hieman kostealta. Hän työnsi pipon tiukemmin niskaansa.
Sitten hän kääntyi toistepäin ja pujotti kengät jalkaansa, louteessa se oli paljon helpompaa kuin matalassa teltassa. Tässä mahtui vieläpä polvillaan olemaan, maa tosin tuntui aika kylmältä.
Kaikkialla kropassa tuntui yön jäljiltä vielä pieni kosteus ja viileys.
Sitten hän jo seisoi ulkona. Tunne oli huumaavan hieno. Seistä vain tässä. Yksin. Hiljaisuudessa. Mäntyjen keskellä, lammen rannalla. Tähän hetkeen kun voisi aina halutessaan palata...
Sitten hän käveli suolle; olisiko se jo jäätynyt... ei ollut. Ei edes kuuran peitossa! Hän oli pettynyt. Hän oli odottanut tuota huumaavaa, tuttua tunnetta, kun ensi kerran saisi tuntea jäätyneen maan kenkiensä alla. Sitä viiimeistä hetkeä, jolloin talven kuori vielä nipinnapin murtuisi saappaan alla. Mutta ei. Sitä ei nyt ollut. Osuisiko hän enää koskaan juuri sellaisena hetkenä suolle?
Nyt, juuri tässä, ei siis oltu talven selkeällä ja tuntuvalla rajaviivalla.
Metsä oli hiljainen. Ei yhtään lintua liikkeellä.
Lammen rannalla hän seisoi vielä pitkään monessa eri paikassa. Oli uskomattoman rauhallista. Myös omassa mielessä ja olemisessa.
Lampi oli jäässä tiiviisti, mutta lunta, talvenvaltaa, ei vielä yltänyt muualle. Jää heijastui mustana ja kiiltävänä, kun päivänkajastuksen ensimmäiset säteet näkyivät heikosti mäntyjen runkojen takaa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Wuff !