Ja nuotion ympärillä oli nättejä, suht tasakokoisia kiviä, jotka eivät vielä olleet mustuneet rumiksi. Koiranleuka oli vienyt aina tuhkat pois siitä, joten sen pohja ei päässyt liiaksi kohoilemaan. Nuotion molemmin puolin oli maahan isketty kaksi pientä paalua, joihin orsi, pätkä betonirautaa, oli istutettu.
Ja siinä orressa kiikkui nokinen kahvipannu, jonka nokka sylki jo hieman kuohua.
Sai se sylkeä kuohuaan kolmannenkin kerran, ennenkuin hän nosti sen kivelle odottelemaan.
Itse hän käveli lammen rannalle. Seisoi, katseli, odotteli. Jospa syntyisi jokin uusi tunne tai ajatus. Rauhallisuus joka tapauksessa oli mielen jo täyttänyt.
Kolmas päivä puhumatta sanaakaan. Olikohan sitä kokonaan menettänyt jo äänensä?
Hetken päästä hän palasi nuotion ääreen. Kaatoi kuksaan mustaa kahvia ja sekaan viimeisillään olevaa kermaa. Istui kaatuneelle kelopuulle lähelle nuotiota ja joi. Tuijotus tuleen lumosi miehen pitkäksi aikaa. On kuin siellä olisi ollut kokonainen maailma... Ja niinhän siellä olikin.
Nuotio ja mies, tyyni lampi. Ja mies siellä istumassa, päivän kulkua seuraamassa.
Ja päivähän oli jo kallistumassa iltaan. Aurinko jo kosketteli puiden latvoja.
Olipa mukava ja hyvä olla. Ajatukset kallistuivat taas, kuten aika usein, hyvän puolelle. Mies hymyili. Välistä jopa oikein hykerryttävä nauru nousi mieleen. Koituisi näistäkin yksinäisistä hetkistä mukavia jutustelunaiheita. Sillä koiraksi hän oli välistä aika seurallinen ihminen.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Wuff !